Yön vaelluksella läpi hämärämetsäin tuuli kylmyyden ja talven myrskyää yli meidän jotka ratsastaen tulivat murskaamaan elämän ilossa ja valossa. He, jotka ovat kuolemattomia. Ikuiseen elämään suotuja kuten mekin, yksi synkkä myrsky Hänen liekistään. Me olemme Hänen pahuutensa sieluja, musta viikate niittäen elämän ilossa ja valossa. Kuin kylmyys ja talvi yli Suomen, me saavuimme pois menneestä, ajasta jonne meidän on kaipuu sillä sieltä sikiää ikuinen kuolema, tuhansien vuosien kunnian auer. Meidän valtakuntamme... Me palaamme hallitsemaan korkeimmalla ja suurimmalla mahdilla, Hänen poikinaan, kuninkaina. Pohjolan istuimilla. Te, kuolemaan kahlitut joiden joukossa kerran kuljimme. Teidän verenne on virtaava! Heikon rotunne häpäisemille maille nousee tuli, Hänen liekkinsä mustana roihuten. Liekit nielevät kotinne, elämänkylistä tuhkakyliä... Me ratsastamme yli Kuolemananne. Tuomiopäivän monumentteina ruumiinne, luina tuhkan mustaamina, ovat kunnian muistoja vuosituhansia kylmässä, talven tuulissa valittaen keihäiden painona. Me katsomme oli mennessämme, yli korpitantereiden ratsastuksen, polkuja joita Kuolemanne koristaa, polkuja joita nyt vain suru kulkee muistojemme ilossa. Niiden varsille elämänhyljänneet luunne ovat kerätyt. Ikuisesti, kalpeina kuoleman muistoina.